How to Train Your Dragon (2010)

Kävimme viime viikolla katsomassa tyttären kanssa How to Train Your Dragon elokuvan ja ensitunnelma oli melko jännittynyt. 5-vuotiasta tytärtämme taisi jopa etukäteen hiukan hirvittää tämä lohikäärme-aiheinen elokuva. Mutta elokuvakokemus yllätti meidät positiivisisesti ja huomasimme, että nuo kaikki pelottavan tuntuiset lohikäärmeetkin olivat lopulta lähes lemmikkieläinten kaltaisia, tuntevia otuksia.

We went to see How to Train Your Dragon last week and first impression was quite excited and nervous. Our 5-year old daughter was even a bit scared to see a movie about dragons. But this movie suprised us positively and we realized that all those scary looking dragons were in the end almost pet like, feeling creatures.

Elokuvan päähahmot ovat tässä. Nuori viikinkipoika Hiccup (Jay Baruchel) ja hänen kohtaamansa yönmusta lohikäärme, jonka poika kohtaa ja jo pian nimeää Toothlessiksi. Tuo kaikkein vaarallisin ja pelätyin lohikäärme, jonka Hiccup-niminen poika onnistuu jollain ihmeen konstilla kesyttämään. Toothless-hahmossa ja näiden kahden keskinäisessä ystävyydessä on jotain sellaista, joka porautuu syvälle sisimpään ja tekee vaikutuksen niin pieneen kuin suurempaankin ihmismieleen.

The main characters of this movie are here. Young viking boy called Hiccup (Jay Baruchel) and a dragon he first encounters and then names Toothless. Toothless Dragon can make a huge impact on the viewer. The most dangerous and frightening dragon of all, which a boy named Hiccup was able to train. There is something special about the Toothless character. He and the friendship between these two characters drills deep inside us and makes an impact into the minds of both the small and the bigger human minds.

Nämä kaksi sympaattista hahmoa seikkailevat yhdessä läpi elokuvan. Kookkaan ja sysimustan kuoren alta paljastuu sympaattinen ja suojelunhaluinen lohikäärme. Tuo suurikokoinen otus kissamaisine silmineen, hassuine tapoineen, ilmeineen tai eleineen ei voi saada kuin hyvälle mielelle. Toothless saa pienenkin ihmisen ymmärtämään, että pelottavan kuorenkin alta voi paljastua lämmin sydän.

Tuo sysimusta lohikäärme hahmo saa myös miettimään, kuinka me kaikki olemme pienine vikoinemme ja epätäydellisine piirteinemmekin ainutkertaisia ja arvokkaita yksilöitä. Ja kyllä vaan, arvasit ihan oikein. Toothlesskaan ei ole täydellinen...

These two sympatethic characters have many adventures ahead of them. That big framed, black dragon reveals to be a sympathetic and protective creature with cat like eyes and funny faces that makes you smile. Toothless makes even the youngest movie goers to realize that you may find a warm heart under a scary looking skin.

That pitch black dragon also teaches us that you may have flaws and imperfections in you but you're still a remarkable and unique you. And you guessed right, even Toothless is not perfect...

Suosittelen tätä elokuvaa kaikille animaatioiden ja seikkailuelokuvien ystäville. Tarjoaa jännitystä, iloa ja elämyksiä niin lapsille kuin aikuisillekin!

I recommend this movie to all you friends of animation and adventure. This experience offers excitement, joy and nice experience for both children and grown ups!


****

The Runaways (2010)

The Runaways sai ensi-iltansa alueellamme noin viikko sitten. Suomen ensi-iltaan leffa tulee syyskuussa 2010. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo Joan Jettin uran alkuvuosista, 70-luvun tyttöbändissä The Runaways. Pääosissa tässä naisenergiaa uhkuvassa elokuvassa ovat Kristen Stewart ja Dakota Fanning.

The Runaways had its opening in our area about a week ago. This movie will have its premiere in Finland in September, 2010. This movie is a story about the early years of Joan Jett's career. A true story of the 70s girl band, The Runaways. In the leading roles you will see young actresses Kristen Stewart and Dakota Fanning.

Stewart ja Fanning (Joan Jett ja Cherie Currie) nuo kaksi nuorta näyttelijärtä loistavat kyllä rooleissaan, mutta yhä edelleen olen aistivinani heissä pientä haparointia ja kömpelyyttä (tai ehkä tämä oli tahallista, roolihahmoihin liittyvää sellaista). Kristenhän palkittiin tänä vuonna nouseva tähti BAFTA-pystillä, mutta jostain syystä en ole edelleenkään lämmennyt hänen kohdallaan. Twilight-saagassa hän vaikuttaa roolissaan hiukan kankealta ja samaa olen aistivinani tässäkin roolissa. Mutta nuoriahan nämä molemmat neidot kyllä ovat, joten kehitystä varmasti tapahtuu koko ajan.

Stewart and Fanning (Joan Jett and Cherie Currie), those two young actresses were shining in their roles, but I was still sensing some fumbling and hesitation in their characters (or maybe this was intentional, a part of their characters). Kristen was awarded with Rising Star-award at the BAFTA-gala this year, but I haven't yet warmed up for her. In Twilight saga she seems a bit stiff in her role and I am sensing the same problem in this role also. But both these women are still very young and will get better by time, for sure.


Itse elokuvasta henkii todella hyvin 70-lukua leveine lahkeineen, hiustyyleineen ja lavasteineen. Myös kuvaustyylistä aistii varhaisen 70-luvun, sillä kuva on ajoittain rakeinen ja hiukan epätarkka, lähes kellastunut. Aloittelevan tyttöbändin elämäntyyli, haasteet ja paheet tulevat leffasta hyvin julki. Kaikki ei toki käynyt kädenkäänteessä ja levy-yhtiön tiloissa poseeraamiseen meni oma aikansa. Nuorten, aloittelevien muusikko-tyttösten elämään kuului ikävä kyllä rock-piireissä jo hyvin varhain huumeet, lääkkeet ja alkoholi. Elämä saattoi olla yhtä sekoilua, itsensä uudelleen kokoamista ja sekoilua.

Mutta siinä missä Cherie Currie joutui miettimään omia valintojaan, Joan Jettillä oli selvä päämäärä, hänelle musiikki oli koko elämä ja The Runaways oli vain alkusoittoa tulevalle.

The movie reflects the 70s in a believable way with the wide legged jeans, hair style and sceneries. Also the way the movie was filmed brought the seventies atmosphere alive. The film was a bit grainy, at times unfocused and almost yellowish. The way these young rocker chicks lived their lives is also shown well here and the path was not easy to get to pose at the record company's table. The life of a young and rising rock star was also and unfortunately often filled with drugs and booze. It was often about messing up, getting yourself together and messing up again.

But while Cherie Currie had to think about her choices, Joan Jett knew what she wanted. Music was her life and The Runaways was only the beginning for her.


Ja tässä vielä se oikea The Runaways. Vasemmalta Lita Ford, Joan Jett, Jackie Fox, Sandy West ja Cherie Currie.

And here is the real The Runaways. From the left Lita Ford, Joan Jett, Jackie Fox, Sandy West and Cherie Currie.

-----------------------------------

Minulle tästä kokoonpanosta erityisen tuttuja kasvoja ovat Joan Jett ja Lita Ford. 80-luvulla levysoittimessani soi usein Joan Jettin I love Rock n Roll, mutta Lita Ford oli 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa tälle heavy-rockia kuuntelevalle teinille tosi kova nimi. Hän oli hyvä laulaja, mutta sen lisäksi hän on myös todella hyvä kitaristi, päihittäen monet miescollegansakin.

From this group names like Joan Jett (of course) and Lita Ford are very familiar to me. When I was a teenager in the 80s I often played Joan Jett's song I love Rock n Roll in my record player. But especially Lita Ford was the name for me. Being this heavy-rock girl in the late 80s and early 90s, Lita Fords music offered me a lot! She was not only a good singer, but also a fantastic guitar player, beating many of his male colleagues.

The Wolfman

Ihan lyhykäisesti käyn läpi The Wolfmania, sen suuremmin juonta paljastamatta... ;-)

Pitkään odottamani ja hiukan jännittämämänikin elokuva The Wolfman (2010) on nyt sitten katsottu. Leffa, josta en osannut oikein etukäteen sanoa, että onko jopa hiukan liiankin jännittävä katsottava meikäläiselle.

Vaan eipä ollut, onneksi. Leffa oli mukaansatempaava, jännittävä ja ajoittain juuri sopivasti piinava tarina, joka piti otteessaan ihan mukavasti.

Ihmissusi tuotiin nyt hiukan uusiutuneena 2000-luvun katsojan eteen ja toteutus oli mielestäni ihan onnistunut. Ja mikä voisikaan olla otollisempi tälle ihmissusitarinalle kuin englantilainen pikkukylä, jossa jurot englantilaismiehet polttelevat piippua, istuvat hämyisissä pubeissa ja naulaavat ikkunansa ja ovensa täyden kuun aikaan.

Tapahtumien keskipiste on kuitenkin kylän laitamilla oleva, linnamainen kartano ja sitä ympäröivät metsä- ja peltomaisemat. Juuri sellainen riipivä kartano kuin kaikissa kunnon vampyyri- tai monsteritarinoissa. Pimeä, kolkko, täynnä eläinten päitä, pitkiä porrastasanteita ja hämähäkin seittiä. Paikka, jonne tämä äiti ei astuisi pimeän tullen mistään hinnasta...

Visuaalisesti tykästyin leffaan tosi paljon, mutta itse juoni, njaa. Pieni juonenkäänne jos toinenkin oli hiukan ennalta-arvattavissa ja leffa jälkeen minä en ollutkaan aivan niin hurmioitunut kyseisestä leffakokemuksesta, kuin olin etukäteen kuvitellut.

Benicio Del Toro oli ihmissuden roolissaan vahva, Anthony Hopkinsin rooli oli varsin mielenkiintoinen ja Emily Blunt hurmasi minut jälleen kerran, mutta jäin silti kaipaamaan vielä jotakin enemmän. Ehkäpä tämä leffa vaatisi toisen katsomiskerran, jotta aukenisi kokonaan.

Niin ja ehkä tuolloin uskaltaisin pitää molemmat silmäni auki myös niissä piinaavimmissa kohtauksissa, sekin saattaisi osaltaan auttaa asiaa... ;-)

Erityisesti tässä elokuvassa minua ilahdutti kuitenkin hän (hämmästyin itsekin, sillä Del Toron takiahan minä tätä leffaa menin katsomaan, oikeastaan...). Elokuvan naispääosassa nähdään Emily Blunt, yksi uusimpia suosikkinäyttelijöitäni. Tämä nuori nainen on jäänyt mieleeni sensuellina, säkenöivänä ja muuntautumiskykyisenä näyttelijänä. Ja huomaan odottavani hänen jokaista uutta rooliaan suurella mielenkiinnolla.

Suosittelenkin katsottavaksi esimerkiksi elokuvan Sunshine Cleaning, joka oli elokuvista se ensimmäinen, jonka aikana huomasin tuumaavani, että hetkinen, kukas tämä nainen on?

Ihanan säkenöivä, uusi kasvo valkokankaalla, josta takuulla kuulemme vielä!

Niin ja itse The Wolfman, se saa minulta kokonaisuudessaan tähtösiä tämän verran:

*** (ja pieni plussa perään)

An Education

Latinan kirja vai illallinen jazz-ravintolassa, ranskaa vai Ranskaan, koulutus vai avioliitto?

P.S. Pienimuotoinen spoilerivaroitus... ;-)

Siinäpä pohdittavaa 16-vuotiaalle Jennylle (Carey Mulligan), joka elää varsin tyypillisen oloista koulutytön elämää 1960-luvun Lontoossa.

Hän on eloisa ja lahjakas teinityttö, joka käy paikallista tyttökoulua, opiskelee ahkerasti latinaa, mielii isänsä taivuttelun johdosta Oxfordiin, taitaa ranskan salat ja tapailee tylsän oloista Graham-poikaa.

Kunnes tämä mies tulee kuvioihin ja saa Jennyn pään sekaisin. Tämä tyylikkään oloinen kaveri on nimeltään David Goldman (Peter Sarsgaard) ja hän on (kuten kuvasta näkyy) huomattavasti Jennyä iäkkäämpi.

Kaikki Jennyn edessä oleva pyöritys saa alkunsa viattomasta autokyydistä, johtaen hämyisistä jazz-baareista aina...

... Pariisin taivaan alle.

David tarjoaa Jennylle mahdollisuuden täysin toisenlaiseen, tapahtumarikkaaseen ja jännittävään elämään kilparadoilla, huutokaupoissa, konserteissa, jazz-baareissa, Oxfordissa, ja niin, jopa Pariisissa.

Ei enää Grahamia, ei latinan pänttäämistä, ranskaa tai edes koulua. Mitä koulutuksesta, jos sinulle avautuu mahdollisuus kaikkeen tähän?

Nuoren naisen elämä on käännekohdassa ja hän on pian suurien valintojen edessä. Mihin kaikki tämä lopulta johtaa, se voi yllättää katsojankin.

An Education (2009) on kivunnut vuoden 2010 Oscar-ehdokkaaksi kolmessa eri kategoriassa.

- paras elokuva
- paras naispääosa
- paras sovitettu käsikirjoitus

Elokuvan nuori tähti Carey Mulligan yllättää raikkaalla ja elämänmakuisella roolillaan. Hänessä yhdistyy nuoren tytön viattomuus ja avoin katse tulevaisuuteen, mutta hän tuo roolissaan myös erityisen hyvin esille sen, miten nuori naisen alku on vielä niin kovin elämän vietävissä tai kuinka 60-luvun Englannissa nuoren naisen on kohdattava lopullinen vastuu omasta elämästään ja valinnoistaan.

Peter Sarsgaard voi sen sijaan herättää roolissaan myös negatiivisia tuntemuksia. Hän on tuo elokuvan iäkkäämpi mies, mies, joka viettelee nuoren koulutytön. Häpeilemättä ja julkisesti, vietellen siinä sivussa myös tyttöpahasen vanhemmat.

Elokuva on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä draama, joka saa pohtimaan nuoren ihmisen valintoja, haaveita ja päätöksentekokykyä hiukan lyhyemmän linssin läpi. An Education ei arastele tuoda esille myöskään sellaisia nuoren naisen elämään liittyviä seikkoja, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan usein unohdetaan.

Aivan kuin me itse emme koskaan olisi olleet nuoria, etsineet itseämme, tehneet vääriä valintoja, poltelleet tupakkaa kahviloissa, lintsanneet tunneilta, tirskuneet tyttökavereiden huomattavasti iäkkäämmille poikakavereille (believe me, monella minunkin teinivuosien kaverillani oli eri vanhoja "poikaystäviä"), seikkailleet itsekin sun missä tietymättömillä teillä jne. jne.

Ehkä juuri nämä seikat tekevät elokuvasta myös käsikirjoitukseltaan Oscarin arvoisen, vaikkakin taas kerran nainen (tai nuori teinityttö) on lopulta se, joka kärsii.

Elokuva herätti minussa sekä viehätyksen että iljetyksen tunteita. Elokuvan nuori tähti Mulligan ihastutti minua. Hän oli roolissaan juuri niin kupliva, fiksu, toiveikas ja elämäniloa hersyvä sekä toisaalta sinisilmäinen tai päätöksissään ontuva kuin kuka tahansa 16-vuotias.

Mielestäni hän onkin perustellusti ansainnut Oscar-ehdokkuutensa suorituksellaan, vaikkakin samassa kategoriassa hänen kanssaan on kilpailemassa muutama HYVIN vahva näyttelijätär.

Sen sijaan minun oli ajoittain hi-ve-nen vaikea seurata elokuvan päähenkilöiden suhteen kehittymistä ja itse asiassa muutama kohtaus sai minut naurahtamaan kuivasti, ei niinkään ihastuksesta, vaan enemmänkin vihastuksesta. En vain henkilökohtaisesti tiedä juuri mitään sen kuvottavampaa näkyä kuin tämä: nuori tyttö on vähäpukeisena itseään huomattavasti vanhemman, riskinoloisen ja karvaisen miehen ahnaiden silmien edessä, kaikessa viattomuudessaan ja fyysisessäkin hauraudessaan.

Ja entäs sitten se banaani-kohtaus! Yöööök!

Mutta siis, kaikin puolin katselun arvoinen ja taas kerran hyvin mielenkiintoinen draamaelokuva, joka olisi ehkä sinunkin syytä katsoa ennen niitä Oscareita ;-)


****