Coco Before Chanel & Séraphine

Tyttären sairastuessa viikonloppuna keuhkoputkentulehdukseen olemme viettäneet viime päivät kotosalla. Katselin kuitenkin sunnuntai-iltana ja tyttären jo nukkuessa pari elokuvaa, joista molemmat ovat omalla tavallaan kiehtovia omaelämäkerrallisia leffoja kahdesta hyvin erilaisesta, mutta taiteellisesta ja vaikuttavasta naisesta.

When our daughter got sick with bronchitis on Saturday we have pretty much spend our days indoors. Yesterday evening I watched two true story based movies, both these are very compelling stories of two very different, yet artistic and impressive women.

Ensimmäinen katsomistani elokuvista oli jo pitkään odottamani Coco Before Chanel (2009), joka oli vihdoin ilmestynyt läheiseen Blockbuster-vuokraamoon. Elokuvan pääosassa nähdään aina yhtä viehättävä ja kiehtova Audrey Tautou.

The first movie I saw was Coco Before Channel (2009), the one I have waited for long and now it finally was at our local Blockbuster. In a leading role in this film you can see this young lady, the always as fascinating and wonderful Audrey Tautou.

Coco Chanel aloitti uransa hatuntekijänä ja löysi sitä kautta tiensä myös muodin maailmaan. Hänellä oli aina oma näkemyksensä siitä, kuinka naisten tulisi pukeutua. Hän ei voinut sietää korsetteja, tai liian paljastavia, lähes teatraalisia naisten vaatteita, joita hänen aikansa naisilla oli tapana käyttää. Hän pukeutui yleensä aina mustaan, käyttäen pukeutumisessaan tehosteväreinä valkoista, harmaata tai laivastonsinistä.

Coco Chanel started her career as a hat maker, but then found her way into the world of fashion. She always had her own vision of how women should dress, really fighting against corsets or too theatrical dresses that the women of her time used to wear. She always dressed up in black, using the color white, gray or navy blue as accent colors.

Elokuvassa tuodaan esille myös Cocon ja englantilaisen businessmiehen, Arthur "Boy" Capelin (Alessandro Nivola) värikäs ja intohimoinen suhde, joka päättyy lopulta traagisesti. Coco Chanel ei koskaan mennyt avioon Boyn eikä kenenkään muunkaan miehen kanssa, vaan omistautui Boyn menetettyään täysin uralleen.

In this movie also the romantic and colorful relationship between Coco and english businessman Arthur Boy Capel (Alessandro Nivola) is being brought to attention, which unfortunately ended tragically. Coco never married Boy or no other man, but was devoted to her business after losing Boy.

Gabrielle Coco Chanel, tuo orpokodin tyttö, kykeni nostamaan itsensä periksiantamattomuudellaan ja rohkeilla visioillaan muodin huipulle. Hänestä tuli lopulta unohtumaton muotimaailman ikoni, nimi, jonka kaikki tietävät ja jonka nimeen monet muotisuunnittelijat yhä edelleen vannovat.

Gabrielle Coco Chanel, a girl from an orphanage, was able to lift herself up to the top of the fashion world with her courage and brave visions. She made herself an unforgettable fashion world icon. She was and still is a name everyone knows and her work still inspires us women and is all in all a woman in whoms name many of the fashion designers still swear.

Katselin eilen illalla myös elokuvan Séraphine (2008), joka kertoo hiukan tummasävyisellä tyylillä keski-iän saavuttaneesta taloudenhoitajasta Séraphinesta (Yolande Moreau), joka elää 1900-luvun Ranskassa. Eräs hänen työnantajistaan sattuu olemaan tunnettu saksalainen taidekriitikko Wilhelm Uhde (Ulrich Tukur), joka huomaa taloudenhoitajansa taiteelliset kyvyt.

I also watched this movie Séraphine (2008) last night. This is a true story about a middle aged housekeeper Séraphine (Yolande Moreau) who lives in the early 1900s France as a housekeeper. She is suddenly discovered by his employee, kwown german art critic Wilhelm Uhde (Ulrich Tukur), who realizes that his housekeeper is actually a very talented artist.

Séraphine oli elämänsä aikana tottunut hyörimään keittiöissä ruokaa laittaen, tiskaten, lattioita luututen ja herrasväkeä palvellen. Kuka olisi uskonut, että tämä homssuisen oloinen nainen löysi kauneutta kaikkialta ympäriltään ja oli taiteellisesti hyvin lahjakas, huiskien vapaa-ajallaan rohkeita ja voimakkaita maalauksia lähes hurmiotilassa.

Séraphine was used to work in the kitchen, cleaning hallways and floors and serving the upper level families. But who would have thought that this dowdy lady was able to see a lot of beauty around her and was artisticly very talented, painting strong and vibrant paintings in her free time.

Séraphine työskenteli illan pimeydessä, kynttilöiden valossa ja oman laulunsa säestämänä. Hän aloitti pienistä töistä edeten lopulta suurempiin ja erittäin voimakkaisiin töihin. Valitettavasti Seraphinen mieli lopulta järkkyi ja tunsi inspiraationsa tulevan suuremmilta voimilta. Hän päätyi parantolaan, jossa hän eli viimeiset vuotensa.

Séraphine always painted during the evening and night hours, in the fragile candle light. She also had a habit to sing to herself while painting. She first started with small paintings, but when she was discovered she started making much bigger and bolder paintings. Unfortunately Seraphine got mentally unstable and thought her inspiration came from the bigger forces. She ended up spending her last years in mental asylum.

Séraphine on ehkä poissa, mutta hänen voimakkaat työnsä ovat luonamme ikuisesti. Henkilökohtaisesti en voi kuin ihailla hänen töidensä upeita värejä ja vahvoja siveltimen vetoja.

Séraphine may be gone, but her powerful art work will always be with us. Personally I cannot but admire the vivid colors and strong brush strokes in her work.

The Runaways (2010)

The Runaways sai ensi-iltansa alueellamme noin viikko sitten. Suomen ensi-iltaan leffa tulee syyskuussa 2010. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo Joan Jettin uran alkuvuosista, 70-luvun tyttöbändissä The Runaways. Pääosissa tässä naisenergiaa uhkuvassa elokuvassa ovat Kristen Stewart ja Dakota Fanning.

The Runaways had its opening in our area about a week ago. This movie will have its premiere in Finland in September, 2010. This movie is a story about the early years of Joan Jett's career. A true story of the 70s girl band, The Runaways. In the leading roles you will see young actresses Kristen Stewart and Dakota Fanning.

Stewart ja Fanning (Joan Jett ja Cherie Currie) nuo kaksi nuorta näyttelijärtä loistavat kyllä rooleissaan, mutta yhä edelleen olen aistivinani heissä pientä haparointia ja kömpelyyttä (tai ehkä tämä oli tahallista, roolihahmoihin liittyvää sellaista). Kristenhän palkittiin tänä vuonna nouseva tähti BAFTA-pystillä, mutta jostain syystä en ole edelleenkään lämmennyt hänen kohdallaan. Twilight-saagassa hän vaikuttaa roolissaan hiukan kankealta ja samaa olen aistivinani tässäkin roolissa. Mutta nuoriahan nämä molemmat neidot kyllä ovat, joten kehitystä varmasti tapahtuu koko ajan.

Stewart and Fanning (Joan Jett and Cherie Currie), those two young actresses were shining in their roles, but I was still sensing some fumbling and hesitation in their characters (or maybe this was intentional, a part of their characters). Kristen was awarded with Rising Star-award at the BAFTA-gala this year, but I haven't yet warmed up for her. In Twilight saga she seems a bit stiff in her role and I am sensing the same problem in this role also. But both these women are still very young and will get better by time, for sure.


Itse elokuvasta henkii todella hyvin 70-lukua leveine lahkeineen, hiustyyleineen ja lavasteineen. Myös kuvaustyylistä aistii varhaisen 70-luvun, sillä kuva on ajoittain rakeinen ja hiukan epätarkka, lähes kellastunut. Aloittelevan tyttöbändin elämäntyyli, haasteet ja paheet tulevat leffasta hyvin julki. Kaikki ei toki käynyt kädenkäänteessä ja levy-yhtiön tiloissa poseeraamiseen meni oma aikansa. Nuorten, aloittelevien muusikko-tyttösten elämään kuului ikävä kyllä rock-piireissä jo hyvin varhain huumeet, lääkkeet ja alkoholi. Elämä saattoi olla yhtä sekoilua, itsensä uudelleen kokoamista ja sekoilua.

Mutta siinä missä Cherie Currie joutui miettimään omia valintojaan, Joan Jettillä oli selvä päämäärä, hänelle musiikki oli koko elämä ja The Runaways oli vain alkusoittoa tulevalle.

The movie reflects the 70s in a believable way with the wide legged jeans, hair style and sceneries. Also the way the movie was filmed brought the seventies atmosphere alive. The film was a bit grainy, at times unfocused and almost yellowish. The way these young rocker chicks lived their lives is also shown well here and the path was not easy to get to pose at the record company's table. The life of a young and rising rock star was also and unfortunately often filled with drugs and booze. It was often about messing up, getting yourself together and messing up again.

But while Cherie Currie had to think about her choices, Joan Jett knew what she wanted. Music was her life and The Runaways was only the beginning for her.


Ja tässä vielä se oikea The Runaways. Vasemmalta Lita Ford, Joan Jett, Jackie Fox, Sandy West ja Cherie Currie.

And here is the real The Runaways. From the left Lita Ford, Joan Jett, Jackie Fox, Sandy West and Cherie Currie.

-----------------------------------

Minulle tästä kokoonpanosta erityisen tuttuja kasvoja ovat Joan Jett ja Lita Ford. 80-luvulla levysoittimessani soi usein Joan Jettin I love Rock n Roll, mutta Lita Ford oli 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa tälle heavy-rockia kuuntelevalle teinille tosi kova nimi. Hän oli hyvä laulaja, mutta sen lisäksi hän on myös todella hyvä kitaristi, päihittäen monet miescollegansakin.

From this group names like Joan Jett (of course) and Lita Ford are very familiar to me. When I was a teenager in the 80s I often played Joan Jett's song I love Rock n Roll in my record player. But especially Lita Ford was the name for me. Being this heavy-rock girl in the late 80s and early 90s, Lita Fords music offered me a lot! She was not only a good singer, but also a fantastic guitar player, beating many of his male colleagues.

Shutter Island (2010)

Rohkaisin itseni ja menin katsomaan sunnuntaina Shutter Islandin erään ystävättäreni kanssa.

My friend encouraged me to go see Shutter Island with her and I ended up doing that on Sunday.

Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Niin visuaalisesti, tunnelmaltaan kuin ohjaustyöltään. Mutta ennen kaikkea Leonardo DiCaprio sävähdytti!

This movie impressed me. Visually, with it's atmosphere and the way it was directed. But most of all I was impressed by Leonardo DiCaprio!

Shutter Island on hämyinen ja pelottavan oloinen saari, jonne koko elokuvan kulku sijoittuu.

Shutter Island is this obscure and scary looking island, where the whole story is located.

Sain jo pienimuotoisia kananliha-oireita tästäkin, aivan elokuvan alkumetreille sijoittuvasta kohtauksesta. Naisesta, jonka DiCaprion roolihahmo Teddy kohtaa heti saarelle saavuttuaan. Tuo nainen noine utuisine silmineen vaikuttaa miltei riivatulta ja pelottavalta.

Martin Scorsese on osannut ohjatessaan luoda katsojan eteen hyvin mystisen ja karmaisevan ympäristön kaikkine roolihahmoineen, joka on kuin luotu tällaiselle elokuvalle. Elokuva kehittyy erittäin kiehtovalla tavalla ja minut leffa sai yllättymään, itse asiassa usemmankin kerran. Loppua kohden mentäessä en enää tiennyt, missä meni totuuden, unien tai jopa hallusinaatioiden raja, mitä uskoa ja mitä ei. Todella moniulotteinen ja ovelasti kuvioitu juoni, joka osoittaa Scorsesen kyvyt ohjaajana.

I already got goose bumps when looking at this scene at the very beginning of this film. This woman, whom DiCaprios character Teddy meets when he arrives to this mysterious island. This woman looks almost possessed and a bit creepy with her hazy eyes.

Martin Scorsese had made this mystic and spooky environment with all its characters in front of the viewer, which was like made for this kind of movie. The movie develops in a very challenging way and it gave me many suprises. When the movie started to reach the end I wasn't always able to say, where the truth was and where the dreams or even hallusinations started, what to believe and what not to believe. This movie is very complex and cunningly done and it shows how incredible Scorsese is as a director.

Leonardo DiCaprio on elokuvan pääosassa ja minä uppouduin hänen roolihahmoonsa niin lumoutuneena, että halusin loppuun saakka nähdä asiat hänen tavallaan. Ja niinkuin olen jo useammasta blogista saanut lukea ja niinkuin itsekin leffan aikana sain todeta, tämä on ehkä yksi DiCaprion uran suurimmista ja onnistuneimmista rooleista.

Leonardo DiCaprio was in the leading role in this film and I was so into his character that I wanted to see things his way until the very end. H is a capable and as many have already mentioned this is probably and by far one of the best roles he has ever played.

Myös Michelle Williams sai ihoni kananlihalle omassa roolissaan. Hän oli toisaalta hauras ja toisaalta pelottavan läpitunkevan oloinen nainen. Ihan hurjan hyvä roolisuoritus myös häneltä.

Michelle Williams was also remarkable in her role and got my skin once again on goose bumps. She was this fragile, yet this scary through piercing person and really, she is a very strong actress.

Elokuva oli myös visuaalisesti hiljentävää katseltavaa. Osa kohtauksista on melko voimakkaita ja naiskatsojille tämä elokuva voi osittain olla vaikeaakin katseltavaa, mutta jotain surullisen kaunista tässä elokuvassa siitä huolimatta on. Ja pitää myöntää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun todella huomasin nauttivani tämänkaltaisesta, psykologisesta thrilleristä, jossa oli ihan aavistus kauhuleffoille tyypillistä otetta. Mutta ihan vain hitunen, eli kyllä tämän voi mennä katsomaan sellainenkin ihminen, joka kiertää kauhuleffat kaukaa. Eihän tätä leffaa ole edes kategorioitu kauhuleffaksi.

This movie was also visually stunning and breath taking. Some of the scenes were very graphic and strong and perhaps a little difficult to watch, especially for women, but there was something sadly beautiful inside this movie. And I have to admit that this was the first time I really enjoyd this kind of psychological thriller, which even had just a hint of horror genre in it. But just a little bit, so even if you are not a fan of horror movies, you can go and see this film. It is not even categorized as horror movie, actually.

Shutter Island oli todella vaikuttava ja olen miltei kokonaan myyty. Muutama elokuvan sisällöstä löytyvä yksityiskohta näin omasta (äidin) näkökulmastani katseltuna vaivasi minua kuitenkin leffaa katsellessani sen verran, etten voi ihan täyttä viittä tähteä tälle antaa, vaikka miltei mieli tekisikin (eli siis pieni miinus tähtösten perässä tästä syystä). Mutta DiCaprio kyllä saa minulta täydet pojot!

This movie was very impressive and I was almost completely sold. But there were couple of things from my (being a mother) point of view that annoyed me so, that I cannot give this movie five stars, even though I almost feel I should (so this is why there is this tiny minus at the end of those five beautiful stars). But DiCaprio gets all the points from me!

*****-

Tänään - Today

Tänään olen menossa vielä katsomaan elokuvan Crazy Heart, josta Jeff Bridges on ehdolla paras miespääosa-kategoriassa. Sen jälkeen onkin tullut nähtyä suurin osa mielestäni niistä ns. tärkeistä elokuvista (Oscareiden suhteen).

Today I will go and see a movie Crazy Heart, from which Jeff Bridges is nominated for a best actor in a leading role. After this movie I have seen the most of the so called important movies (considering the Oscar Gala).



Ja illalla sitten jännätään Oscareita. Odotan myös mielenkiinnolla ns. Red carpet-osuutta ja kaikkea sitä pukuloistoa, koruja ja hiuslaitteita. Maltan tuskin odottaa!

And tonight it's time for the Oscar Gala. I am also unpatiently waiting to see the Red Carpet and all those fancy (and not so fancy) gowns, jewelry and hair styles. Can't wait to see the show!

------------------------------

p.s.

Crazy Heart on nyt nähty ja veikkaukseni on, että Jeff Bridges saattaa jopa napata suorituksestaan Oscarin. Upea, elämänmakuinen ja hieman melankolinenkin kertomus iäkkäämmästä country-laulajasta, jolla on se hyvin tavallinen tarina kerrottavanaan.

Mutta silti, tämä elokuva kosketti. Kirjoitan leffasta lisää lähipäivinä. Nyt valmistaudun Oscareihin poppareilla, mansikoilla ja lasillisella kuohuvaa...

Now I've seen the Crazy Heart and my guess is that Jeff Bridges might even walk home with an Oscar. The movie tastes like real life, being this melancolic story about an older country singer who has the usual story to tell.

But still, this movie touched me. I will write about this experience more in the coming days. Now I am preparing myself to the Oscars with popcorns, strawberries and some sparkling...

The Wolfman

Ihan lyhykäisesti käyn läpi The Wolfmania, sen suuremmin juonta paljastamatta... ;-)

Pitkään odottamani ja hiukan jännittämämänikin elokuva The Wolfman (2010) on nyt sitten katsottu. Leffa, josta en osannut oikein etukäteen sanoa, että onko jopa hiukan liiankin jännittävä katsottava meikäläiselle.

Vaan eipä ollut, onneksi. Leffa oli mukaansatempaava, jännittävä ja ajoittain juuri sopivasti piinava tarina, joka piti otteessaan ihan mukavasti.

Ihmissusi tuotiin nyt hiukan uusiutuneena 2000-luvun katsojan eteen ja toteutus oli mielestäni ihan onnistunut. Ja mikä voisikaan olla otollisempi tälle ihmissusitarinalle kuin englantilainen pikkukylä, jossa jurot englantilaismiehet polttelevat piippua, istuvat hämyisissä pubeissa ja naulaavat ikkunansa ja ovensa täyden kuun aikaan.

Tapahtumien keskipiste on kuitenkin kylän laitamilla oleva, linnamainen kartano ja sitä ympäröivät metsä- ja peltomaisemat. Juuri sellainen riipivä kartano kuin kaikissa kunnon vampyyri- tai monsteritarinoissa. Pimeä, kolkko, täynnä eläinten päitä, pitkiä porrastasanteita ja hämähäkin seittiä. Paikka, jonne tämä äiti ei astuisi pimeän tullen mistään hinnasta...

Visuaalisesti tykästyin leffaan tosi paljon, mutta itse juoni, njaa. Pieni juonenkäänne jos toinenkin oli hiukan ennalta-arvattavissa ja leffa jälkeen minä en ollutkaan aivan niin hurmioitunut kyseisestä leffakokemuksesta, kuin olin etukäteen kuvitellut.

Benicio Del Toro oli ihmissuden roolissaan vahva, Anthony Hopkinsin rooli oli varsin mielenkiintoinen ja Emily Blunt hurmasi minut jälleen kerran, mutta jäin silti kaipaamaan vielä jotakin enemmän. Ehkäpä tämä leffa vaatisi toisen katsomiskerran, jotta aukenisi kokonaan.

Niin ja ehkä tuolloin uskaltaisin pitää molemmat silmäni auki myös niissä piinaavimmissa kohtauksissa, sekin saattaisi osaltaan auttaa asiaa... ;-)

Erityisesti tässä elokuvassa minua ilahdutti kuitenkin hän (hämmästyin itsekin, sillä Del Toron takiahan minä tätä leffaa menin katsomaan, oikeastaan...). Elokuvan naispääosassa nähdään Emily Blunt, yksi uusimpia suosikkinäyttelijöitäni. Tämä nuori nainen on jäänyt mieleeni sensuellina, säkenöivänä ja muuntautumiskykyisenä näyttelijänä. Ja huomaan odottavani hänen jokaista uutta rooliaan suurella mielenkiinnolla.

Suosittelenkin katsottavaksi esimerkiksi elokuvan Sunshine Cleaning, joka oli elokuvista se ensimmäinen, jonka aikana huomasin tuumaavani, että hetkinen, kukas tämä nainen on?

Ihanan säkenöivä, uusi kasvo valkokankaalla, josta takuulla kuulemme vielä!

Niin ja itse The Wolfman, se saa minulta kokonaisuudessaan tähtösiä tämän verran:

*** (ja pieni plussa perään)

Whip It

Whip It (2009) on monista elokuvarooleistaan tutuksi tulleen Drew Barrymoren esikoisohjaus, jossa hänellä itselläänkin on pieni sivurooli.

Elokuva kertoo mukaansatempaavalla ja tyttöenergiaa uhkuvalla tavalla teksasilaisessa Bodeenin pikkukaupungissa asuvasta nuoresta tytöstä, Bliss Cavenderista (Ellen Page), joka on kyllästynyt elämäänsä samoissa ympyröissä. Ellen on 17-vuotias nuori naisenalku, joka etsii vielä itseään ja paikkaansa tässä maailmassa.

Hänen äitinsä Brooke (Marcia Gay Harden) on entinen kauneuskilpailu-addikti, joka pyrkii saamaan tyttärensä samalle polulle. Bliss ei kuitenkaan ole täysin varma, ovatko hyväntekeväisyystilaisuudet tai kauneuskisat häntä varten.

Parhaan ystävänsä Pashin (Alia Shawkat) kanssa he lähtevät salaa Austiniin, jonne he menevät katsomaan naisten Roller Derby-liigan matsia.

Bliss ihastuu heti tähän aggressiiviseen ja vauhdikkaaseen lajiin, sillä seuraamuksella, että on kohta itsekin joukkueen riveissä. Kovettamalla itsensä ja valehtemalla ikänsä, tosin.

Blissistä tulee Babe Ruthless, joukkueen nopein luistelija. Aiemmin voitoista piittaamaton ja varsin aggressiivinen ryhmä-rämä muuttaa suuntaa ja kohta he jo taistelevat koko liigan mestaruudesta.

Harjoitusten ja kisojen välillä Bliss ihastuu, jää kiinni valehtelusta (useaankin otteeseen), riitaantuu perheensä kanssa, muuttaa väliaikaisesti joukkuekaverinsa luokse, tuntee olonsa rakkausrintamalla petetyksi ja käy läpi varsin tuttuja, teini-ikäisen elämään liittyviä vaiheita.

----------------------------------

Ellen Page ihastuttaa raikkaalla ja nasevalla roolillaan. Hän vaikuttaa aina niin sanavalmiilta ja kypsältä tyttöseltä, enkä voi olla ihailematta hänen työskentelyään valkokankaalla.

Mitähän tästä pian 23-vee täyttävästä tyttösestä vielä tulee?

Drew Barrymoren esikoisohjaukseksi elokuva on onnistunut kokonaisuus, joka todistaa, että hän on kykenevä työskentelemään myös kameran toisella puolella.

Minusta oli kuitenkin erityisen viihdyttävää katsella elokuvaa, jossa tytöt ovat koviksia, silmissä rajut meikit, iholla tatuointeja, mielessä pintaan kohoavia aggressioita ja veemäistäkin asennetta!
Leffa palautti mieleeni väläyksiä omasta nuoruudesta ja ajasta, kun piti mukamas kapinoida, kun etsimme vielä itseämme, karkailimme kotoa ja teimme kaikenlaisia kolttosia, me tytötkin!

Whip It on tyttöenergiaa uhkueassaan ja vauhtia unohtamatta kuitenkin myös kuvaus siitä, kuinka perhe on aina perhe. Kuinka vastoinkäymisistä huolimatta teini-ikäinenkin voi tulla toimeen vanhempiensa kanssa ja vielä edelleen tarvitsee heitä, vaikka se saattaakin tuossa iässä olla ajoittain vaikea myöntää.

Ja pitää nyt vielä mainita Teksasissa itsekin asuvana, että Bodeenin kaltaisia pikkukaupunkeja on yhä edelleen. Niissä elämä on kuin suoraan elokuvasta kauneuskisoineen, hyväntekeväisyystilaisuuksineen ja pienine bar-b-que jointteineen. Eivätkä elokuvan roller skate radatkaan ole kadonneet minnekään. Tyttären koulurepussakin on usein koulusta saatuja alennuskuponkeja läheiselle roller skate-radalle. Mutta järjestetäänkö täällä elokuvan roller skate derby liigan kaltaisia kisoja, siitä en ole satavarma.

Tämä elokuva voisi siis hyvinkin olla ote nykyteinin elämästä teksasilaisessa pikkukaupungissa. Jossa pellot avautuvat ympärillesi loputtomina ja joissa teinitytöt käyvät tienaamassa pikkurahaa paikallisissa ketju-ravintoloissa, karkailevat viikonloppuisin Austiniin, Houstoniin tai Dallasiin ja missä pojilla on heinänkorsi hampaiden välissä, ajavat rämillä 50-luvun autoilla tai pick-upeilla ja soittavat indie-rock bändissä, harjoitellen naapurin pojan autotallissa.

***

Up in the Air

Mies, matkalaukku, lentokone ja seuraava kohde.

Tässä ote kyseisen elokuvan päätähden arjesta.

Monessa blogissa, kuten mm. Päivin ja Sooloilijan sivuilla on jo ollutkin juttua tästä elokuvasta, mutten malttanut olla tästä kuitenkaan kirjoittamatta. Olin nimittäin minäkin tosi positiivisesti yllättynyt, vaikka osasin kyllä hiukan jo aavistella varsin tyydyttävää elokuvakokemusta kaikkien lukemieni kriitikko-arvostelujenkin perusteella.

Up in the Air (2009) kertoo keski-ikäisestä Ryan Binghamista (George Clooney), omasta näkökulmastani melko tyypillisestä amerikkalaisesta tiuhaan tahtiin matkustelevasta business-miehestä, jonka elämä koostuu pitkälti lentokoneissa istumisesta, hotellihuoneesta toiseen kirjautumisesta ja neuvotteluista toiseen etenemisestä, eri kaupungeissa, eri osavaltioissa.

Ryan kiertää työkseen ympäri Yhdysvaltoja toimien asiantuntijana, jonka vastuualueeseen (ikävä kyllä) kuuluu laskusuuntaisen talouden kolhimien, erikokoisten ja -näköisten yritysten työntekijöiden irtisanominen.

Paska homma, joka on siis elokuvassa ovelasti siirretty erilliselle konsulttifirmalle. Oih, miten ihana ajatus, että joku täysin tuntematon heppu, jostain täysin tuntemattomasta konsulttifirmasta tulee iskemään sulle heippa vaan-pakettia kouraan!

Hän saa siis kohdata työssään paljon negatiivisuutta, pettymystä, surua, katkeruutta ja vihaa. Hän puolestaan koettaa saada irtisanotut työntekijät näkemään tilanteensa toisessa valossa. Mahdollisuutena, uutena alkuna. Tässä kohtaa hän tietenkin kohtaa varsin vaihtelevia reaktioita, muttei tämä juuri Ryanin mieltä kohahduta.

Hän nimittäin rakastaa työtään ja elämää matkan päällä. Hän nauttii itsenäisyydestään eikä juuri kaipaa kotiin.

Hänen suurin tavoitteensakin tuntuu liittyvän pitkälti elämään "ilmassa", hän nimittäin havittelee 10 miljoonaa AA:n lentomailia, etappia, jonka vain kuusi ihmistä on ennen häntä saavuttanut.

Mutta sitten, jokseensakin salakavalasti, Ryanin elämässä alkaa tapahtumaan pientä käännettä. Ryan nimittäin tapaa Dallasin työmatkallaan tämän upean naisen, Alex Goranin (Vera Farmiga), joka on kuin naispuolinen kopio Ryanista.

Alex on itsenäinen liikenainen, hän haluaa nimenomaan casuaalin ja vapaamuotoisen suhteen, eikä missään nimessä halua kahlita Ryania eikä itseään.

Nämä kaksi tapailevat toisiaan satunnaisesti ja lähinnä silloin, kun heidän kiireiset aikataulunsa käyvät yksiin. Ja tämähän sopii poikamieselämästään nauttivalle ja avioliittoa kauhistelevalle Ryanille paremmin kuin hyvin.

Vaan onko asia lopulta sittenkään niin yksiselitteinen?

Kun Ryan työnsä kautta tutustuu firmansa uuteen lupaukseen Natalie Keeneriin (Anna Kendrick), hän huomaa tämän nuoren naisen tiukkojen kysymysten ja Ryanin elämäntyylin kritisoinnin jälkeen pohtivansa elämäänsä ja suhdettaan vakiintumiseen uusin silmin. Hän huomaa yhtäkkiä nauttivansa Alexin seurasta enemmän kuin olisi koskaan uskonutkaan ja tajuaa kaipaavansa elämäänsä jotain pysyvämpää.

Mutta haa, tässä kohtaa tulee leffan juonessa mainio ja ainakin minua henkilökohtaisesti kutkuttava käänne ;-)

Jonka säästän sinulle itsellesi koettavaksi.

Pitää vielä mainita Up in the Airin näyttelijäkaksikosta, etten itse en ole koskaan kuulunut erityisesti George Clooneyn ihailijoihin ja olenkin usein huomannut kummastelevani, että mitä tuossa miehessä on sellaista, mitä minä en näe, enkä hoksaa? No joo, onhan hän toki komea mies, mutta siis, riittääkö se aina? Tässäkin elokuvassa George Clooney on roolissaan todella uskottava ja pidin hänen roolihahmostaan, mutten edelleenkään ole täysin lämmennyt itse Clooneyhin noin niinkuin yleisellä tasolla.

Sen sijaan elokuvan naispääosassa esiintyvässä Vera Farmigassa on minusta jotain lumoavaa. Olen aina ihaillut erityisesti hänen silmiään ja tuota hänen porautuvaa, terävää katsettaan. Ollapa itselläkin noin voimakkaat ja paljon puhuvat silmät!

Ja pakko myöntää, että Clooney ja Farmiga olivat valkokankaalla erittäin sulavannäköinen- ja oloinen pari ;-)

Up in the Air on elokuva, joka on ajankohtainen ja tarjoaa katselun arvoisen kokemuksen sekä nais- että mieskatsojille. Oma miehenikin tuossa juuri harmitteli, kun ei päässyt katsomaan tätä leffaa kanssani ja sanoi menevänsä katsomaan sen lähiaikoina yksin. Ja voin sanoa, että tällainen kommentti mieskolaiseltani on AIKA harvinainen!

Ehkäpä hän arvelee pystyvänsä samaistumaan elokuvan reissaavaan päähenkilöön. Pelottava ajatus!

****

Valentine's Day

Pianhan se jo on edessä, 14.2. ja Valentine's Day. Joka on muuten yhtään liioittelematta ISO juttu täällä Yhdysvalloissa. Miehet juoksevat ihan oikeasti otsat hiessä suklaarasioiden, kukkakimppujen tai timanttikorujen (tai jonkun vielä pähkähullumman lahjan) perässä. Kaikki tämä tuon maagisen päivämäärän ja ennen kaikkea tyttöystävän, vaimon tai ehkä jopa (auts!) rakastajattaren tähden.

Yhdysvalloissa Valentine's Day on päivä, jolloin miehen PITÄÄ muistaa naistansa! Stressaava tapa, jota ei tosin meidän perheessä tunneta.

Meillä tuo miesten kammoama 14.2. päivämäärä osuu nimittäin parin päivän päähän mieheni 12.2. syntymäpäivästä, joten meilläpä tämän päivän merkitys on kääntynyt ylösalaisin. Meillä ystävänpäivänä muistetaankin miestä. Haa!

Ja minulla oli tietenkin heti eräs elokuva-aiheinen ehdotus isälle ehdotettavaksi. Ajattelin nimittäin, että menisimme katsomaan mieheni syntymäpäivänä 12.2. ensi-iltaan tulevan elokuvan, joka on osuvasti tämä:

Ajattelin, että elokuva Valentine's Day voisi olla kepeä aloitus mieheni syntymäpäivälle ja leffan jälkeen voisimme mennä vaikka johonkin isukin lempipaikkaan syömään.

Arvaan, ettei elokuvassa jätetä rauhaan Valentine's Dayn mukanaan tuomaa suunnatonta painetta miesrintamalla. Eikä myöskään sitä murhetta, jos kukaan ei muistakaan sinua tuona maagisena päivämääränä.

Sillä olisihan se nyt vallan noloa, jos toimiston kaikille muille naisille tuotaisiin kukkakimppuja tai suklaarasioita, mutta juuri se sinun cubiclesi huutaisi tältä osin tyhjyyttään.

Arvaan, että leffassa tuodaan esille toisaalta ehkä myös sitä helpotusta, tyytyväisyyden ja ehkä ihan oikeaa rakkaudenkin jaloa tunnetta, kun joku muistaa, omalla tavallaan, Valentine's Dayna, juuri sinua!

Trailerin ja oman oletukseni mukaan Valentine's Day on keveää katseltavaa ja katsokaa nyt hyvänen aika, mikä määrä nimekkäitä näyttelijöitä tämän leffan rooleissa vilisee!

Tästä heistä suurin osa: Jessica Alba, Kathy Bates, Jessica Biel, Bradley Cooper, Patrick Dempsey, Hector Elizondo, Jamie Foxx, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Ashton Kutcher, Queen Latifah, George Lopez, Julia Roberts, Taylor Swift jne. jne.

Pakko myöntää, ettei mieskolaiseni tästä leffa-ideasta nyt mitenkään riemusta kiljahdellut tai kattoon hypähdellyt, muttei myöskään täysin tyrmännyt ajatustani. Joten ehkä menemme sen katsomaan.

Trailerin voit katsoa täältä: http://www.imdb.com/video/imdb/vi2244215833/

Ei varmastikaan mikään maailmaa mullistava elokuvakokemus, mutta hei, minusta on ainakin ihan viihdyttävää katsella välillä vähän tällaisia kevyempiä "hömppäleffojakin". Kaikella katsomallani kun ei aina välttämättä tarvitse olla sen suurempia merkityksiä tai piilomerkityksiä.

Joskus on ihan kivaa vain nauttia keveästä juonenkulusta ja nimekkäiden leffastarojen tuijottelusta! Ja eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka leffa avaa silmäni näkemään koko Valentine's Dayn täysin uudessa valossa.

Odotan siis innolla tätä kokemusta, suostui se tuo minun oma "Valentineni" tämän kanssani katsomaan tai ei... ;-)

Dirty Pretty Things - Incendiary

Dirty Pretty Things (2002) on viihdyttävä draama-rikoselokuva, joka kertoo kahden siirtolaisen, nigerialaisen Okwen (Chiwetel Ejiofor) sekä turkkilaisen Senayn (Audrey Tautou) elämästä. Nämä kaksi työskentelevät samassa länsi-lontoolaisessa hotellissa, jota johtaa epärehellisen oloinen Senor Sneaky.

Kun Okwe löytää hotellihuoneen kylpyhuonetta pienimuotoisesta tulvasta siivotessaan wc-pöntöstä ihmissydämen, hän ymmärtää, että hotellin ovien takana tapahtuu paljon eriskummallisia laittomuuksia, aina prostituutiosta elinkauppaan.

Dirty Pretty Things on hyvin oivallettu elokuva, joka tarjoaa katsojalle kutkuttavia juonenkäänteitä ja ajoittain melko absurdeja, mutta viihdyttäviä ja hyvin toimivia kohtauksia.

Elokuva pitää otteessaan loppuun saakka ja kestää hyvin toisenkin katsomiskerran.

****

Incendiary (2008) on tarina perheenäidistä (Michelle Williams), joka menettää itä-lontoolaiseen jalkapallokenttään kohdistetussa terrori-iskussa poikansa ja pommiryhmässä työskennelleen miehensä. Hän kohtaa surua, syyllisyyttä ja katumusta, eikä pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että hänen 4-vuotias poikansa on kuollut.

Hän huomaa palaavansa hetkiin, jolloin hänen poikansa oli vielä elossa. Hän palaa mielikuvissaan päivään, jonka he viettivät hiljaisella hiekkarannalla. Hän näkee muistikuvissaan keltaisissa saappaissaan juoksevan lapsensa, joka on täynnä elämäniloa ja uteliaisuutta.

Kaiken tuskan ja syyllisyydentunteen keskellä tuo nuori nainen huomaa olevansa kahden hyvin erilaisen miehen huomion kohteena. Toinen heistä on hänen edesmenneen miehensä pommiryhmän esimies, joka myöntää lopulta tietäneensä terrori-iskusta etukäteen ja jääneensä tarkoituksella pois kyseisestä jalkapallo-ottelusta.

Toinen miehistä on nuori, menestyvä nuorukainen, jonka kanssa nuorella äidillä on ollut lyhytkestoinen suhde, ja jonka kanssa hän syyllistyy aviorikokseen juuri sillä hetkellä, kun hän television välityksellä todistaa perheenjäsentensä pommisurman.

Näiden kahden miehen puristuksessa tuo nuori nainen koettaa selvitä sekä turman aiheuttamista psyykkisistä oireista että mieltä painavasta kostonhimosta.

Incendiary käsittelee hyvin ajankohtaista ja vakavaa asiaa, tuoden esille yksittäisen terrori-iskun aiheuttamia psyykkisiä ja fyysisiä jälkiä siviilimaailmassa. Elokuva on kuitenkin hiukan hidastempoinen ja väritön, jääden keskinkertaiseksi elokuvakokemukseksi.

Muissa rooleissa nähdään mm. Ewan McGregor, Nicholas Gleaves ja Matthew Macfadyen.

***

The Wolfman

12.2.2010 tulee ensi-iltaan (niin Suomessa kuin täällä Yhdysvalloisssakin) tämä:

Trailerin perusteella ihan hirvittävän jännittävä ja pelottava, mutta toisaalta myös hirmuisen kiehtova The Wolfman. Sekoitus jännitystä, mystiikkaa ja kauhua.

Pääosassa itse Wolfmanin roolissa Benicio Del Toro. Jo pelkästään hänen vuokseen katsomisen arvoinen leffa siis. Vai tuleeko mieleesi joku Del Toron leffa, josta et ole vaikuttunut? Minulle ei ihan heti...

Rooleissa nähdään myös Sir Anthony Hopkins,

sekä uusi suosikkini Emily Blunt.

Arvaan, että elokuvan sisältäessä myös kauhuleffan piirteitä, takamukseni tulee olemaan miltei irti tuolista tätä leffaa katsellessani ja puristelen taatusti käsinojia mukavasti rystyset valkoisina.

Toivottavasi en ala kirkumaan, kuten olen jo todistettavasti tehnyt elokuvasalissa aiemminkin, toisten katsellessa elokuvaa melko tyynin mielin.

Minulla leffojen on vain tapana porautua mielen syvyyksiin ja uppoudun usein liiaksi leffan tunnelmiin ja mielikuviin. Sen vuoksi en usein katsele kauhuleffoja, sillä ne tulevat joskus jopa uniini.

Mutta eihän tätä elokuvaa voi yksinkertaisesti jättää katsomatta. Katso vaikka itse. Trailerin näet täältä:

http://www.imdb.com/video/imdb/vi297469209/

Traileripätkän musiikki on muuten JUST mun mieleen! Muistuttaa Metallicaa... Kuinkahan nyt niin...?

The Blind Side

En voinut hillitä uteliaisuuttani, vaan menin eilen katsomaan draama-elokuvan The Blind Side, josta Sandra Bullock nappasi itselleen viime sunnuntaina Golden Globe palkinnon ja muutamaa päivää aiemmin Critics Choice Awardin (jaetun sellaisen tosin, Meryl Streepin kanssa).

The Blind Side perustuu tositapahtumiin ja kertoo Michael (Big Mike) Oherista (Quinton Aaron), sulkeutuneesta mustasta nuorukaisesta, jonka takana on lapsuus, joka on kaikkea muuta kuin tasainen tai yhdellekään lapselle suotava. Michael on yksi kahdentoista lapsen sisarparvesta ja hänen äitinsä on koko Michaelin lapsuuden ajan ollut huumeriippuvainen ja kykenemätön äitinä. Michael ajautuukin äidin ongelmien vuoksi sijaiskoti- ja kodittomuuskierteeseen jo 7-vuotiaana.

Michael pääsee kuitenkin kuin ihmeen kautta kristilliseen kouluun, jalkapallo-valmentajan suostutellessa johtokunnan ottamaan huonosti koulumaailmassa pärjänneen Michaelin koulun oppilaaksi. Tämä päätös avaa Michaelille tien aivan uudenlaiseen elämään.

Kaikkein tärkein syy Michaelin elämän uudelle suunnalle on kuitenkin tämä varakas nainen, Leigh Anne Tuohy, eli Golden Globe-palkittu Sandra Bullock.

Tarmokas perheenäiti Leigh Anne ottaa sattumalta tapaamansa ja yösijaa etsivän Michaelin välittömästi vahvojen siipiensä suojaan. Michaelista tuleekin lopulta Tuohyn perheenjäsen, Leigh Annen ja Seanin (Tim McGraw) päädyttyä adoptoimaan hänet.

Sinnikäs etelän aksentilla varustettu valkoinen nainen ei arkaile puolustaa "poikaansa" tilanteessa kuin tilanteessa. Myös näinkin miehisessä maailmassa kuin jalkapallokentällä, lihaksikkaiden miesten ympäröimänä. Ehei, Leigh Anne ei anna kenenkään tai minkään tulla Michaelin esteeksi kohti parempaa elämää.

Olikin tosi virkistävää nähdä näin vahva nainen valkokankaalla. Lisää tällaisia naisrooleja, kiitos! Bullockin roolissa Leigh Anne Tuohyna oli mielestäni tiettyjä yhtäläisyyksiä Erin Brockovichin kanssa, joten ei ihme, että osaa oli tarjottu ensin Julia Robertsille. Julia kuitenkin kieltäytyi roolista, kuten Sandrakin, mutta pienen taivuttelun jälkeen Bullock taipui näyttelemään elokuvassa ja arvelen, ettei ainakaan tässä vaiheessa enää kadu tätä päätöstä.

Ja kyllä, Sandra Bullock oli roolissaan loistava monella tapaa. Mutta menikö hän esimerkiksi Gabourey Sidiben ohi suorituksellaan, vaikea sanoa. Niin hyvin erilaisia nuo kaksi roolia olivat. Mutta siis, onhan Sandra Bullock Sidibeen verrattuna erittäin kokenut nainen valkokankaalla, ei siitä päästä mihinkään.

Ja mikä määrä rooleja hänelle on viime aikoina tipahdellut. Uskomatonta! All About Steve, The Proposal ja nyt viimeisimpänä tämä: The Blind Side. Ja keskeneräisten leffojen listakin ihan kiitettävä. Joten saamme kuulla Bullockista varmasti lisää taas lähiaikoina. Mutta miten hiukan epäilen, ettei häntä nähdä kuitenkaan Oscar-ehdokkaana tästä roolista. No, eihän sitä tietty koskaan tiedä.


Mutta siis, summa summarum. Tuohyn perheen siipien suojissa Michaelista kasvaa lopulta kovan luokan amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, joka pääsee NFL:n leipiin.

The Blind Side on mielestäni toimiva tositapahtumiin perustuva keskiverto-draama, joka sortuu ajoittain kliseisiin ja on kaikessa kokonaisuudessaan lähes epärealistisen ruusuinen tarina huonoista oloista lähteneen mustan nuoren miehen matkasta kohti miehisyyttä ja loistokasta tulevaisuutta.

Ja erityisesti naiset huom! Vaikka elokuvassa amerikkalainen jalkapallo onkin hyvin tärkeässä roolissa, ei se kuitenkaan hypi liiaksi silmille.

The Blind Side korostaa myös sitä tärkeää asiaa, että kaikilla meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen, eikä menestyminen ole kiinni siitä, millaisista oloista olet lähtöisin.

Elämä voi vaihtaa suuntaa, jos ympäriltä löytyy välittävä ja kannustava läheisten verkosto, joka pitää kiinni toistensa oikeuksista eikä anna periksi kovankaan tilanteen tullessa eteen.

Tässä vielä itse Michael Oher Leigh Annen ja Seanin seurassa.

Mitä tässä nyt osaisi lopuksi vielä sanoa. Michaelin elämään perustuva elokuva The Blind Side on mielenkiintoinen ja kuten sanoin, miltei epärealistisen ruusuinen "tuhkimotarina".

Tuomio tälle elokuvalle:

***

Precious

Life is hard. Life is short. Life is painful. Life is rich. Life is... Precious.

Näillä sanoilla alkaa viime viikolla katsomani leffa Precious, jonka arvasin jo saamansa julkisuuden ja trailerinkin perusteella olevan koskettava tarina Harlemissa varttuneen teinitytön elämästä.

Elokuva pohjautuu Sapphiren Push-nimiseen novelliin ja mm. Oprah Winfrey lukeutuu julkkiksiin, joka on tuonut elokuvaa esille useassa eri mediassa. Precious on ollut viime aikoina muutenkin paljon julkisuudessa, sillä on aiheena silmät avaava ja keskustelua herättävä.

Precious sai myös minut mietteliääksi ja on kieltämättä varsin puhutteleva draama-elokuva. Kaikessa totuudenmukaisuudessaan se pureutuu nyky-yhteiskunnan varjoisampaan puoleen ja toivon mukaan avaa myös täkäläisten ihmisten silmät näkemään, miten osa nuorisosta täällä kaiken yltäkylläisyyden ja markkinatalouden riivaamassa maassa elää, ehkä juuri tälläkin kellon lyömällä.


Elokuva kertoo 16-vuotiaasta Preciouksesta, 1980-luvun loppupuolen Harlemissa asuvasta nuoresta naisen alusta, joka on toista kertaa raskaana ja etsii elämälleen uutta suuntaa. Elokuvan pääosissa on nuori näyttelijätär Gabourey Sidibe , joka suoriutui roolistaan kunnioitettavasti ja tunteella. Minua hiukan kummastuttikin, ettei Golden Globe palkinto osunut hänen kohdalleen.

Olisi ollut nuorelle naiselle upea ja kannustava palkinto tästä mieleenpainuvasta roolisuorituksesta. Tosin itseltäni on edelleen näkemättä pystin voittaneen Sandra Bullockin roolisuoritus leffassa The Blind Side, joten paha mennä sanomaan, kumpi oli roolissaan parempi.

Sen sijaan Preciouksen äitiä näytellyt Mo'Nique oli ehdolla sivuosaroolistaan ja sai roolistaan sekä Golden Globen että jo paria päivää aiemmin jaetun Critics Choice Awardin.

Eikä suotta, sillä Mo'Nique oli roolissaan todella uskottava ja Preciouksen äitinä niin karmaisevan tunteeton, alistava ja väkivaltainen, että välillä oli suorastaan tuskaista seurata tämän äiti-tytär suhteen epätoivoista etenemistä pisteeseen, joka oli jo hivenen ennalta arvattavissa.

Kotioloista paljastuu jo elokuvan alkumetreiltä myös muita, erittäin kipeitä yksityiskohtia. Niitä liikaa paljastamatta haluan sanoa, että elokuvassa tuodaan esille sellaisia perheväkivallan muotoja, joita ei usein tuoda draama-elokuvissa katsojan eteen.

Precious saa siis elää kotona jatkuvan pelon ja alistamisen vallassa, mutta hän saa kuitenkin elämänsä suuntaa miettiessään huomata, että on olemassa myös ihmisiä, jotka aidosti välittävät hänestä. Kuten hänen vaihtoehtoisen koulunsa opettaja Ms. Rain (Paula Patton), joka osoittaa Precioukselle, että maailmassa on myös rakkautta, myötätuntoa ja hyvyyttä. Sekä ennen kaikkea toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Tähän vaihtoehtoiseen kouluun astuessaan Preciouksen elämä saakin aivan uuden käänteen ja osasyynä tälle muutokselle on vahvasti Ms. Rain.

Kuten myös tämä nainen. Tunnistatkos? Mariah Carey sosiaalivirkailija Mrs. Weissin roolissa oli itse asiassa varsin vakuuttava ja taisipa Careykin napata muutaman pystin tästä roolisuorituksestaan.

Precious on hyvin elämänmakuinen ja mielenkiintoinen elokuva, joka porautuu vähempiosaisen nuoren elämään. Ihan tervetullut näkökulma useiden kiiltokuvamaisten elokuvien rinnalle.

Niin ja minähän pidän draamoista, joissa saa jossain vaiheessa kaivaa sitä nessua taskusta. Joten hyvin toimii tältäkin osin!

****