Shutter Island (2010)

Rohkaisin itseni ja menin katsomaan sunnuntaina Shutter Islandin erään ystävättäreni kanssa.

My friend encouraged me to go see Shutter Island with her and I ended up doing that on Sunday.

Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Niin visuaalisesti, tunnelmaltaan kuin ohjaustyöltään. Mutta ennen kaikkea Leonardo DiCaprio sävähdytti!

This movie impressed me. Visually, with it's atmosphere and the way it was directed. But most of all I was impressed by Leonardo DiCaprio!

Shutter Island on hämyinen ja pelottavan oloinen saari, jonne koko elokuvan kulku sijoittuu.

Shutter Island is this obscure and scary looking island, where the whole story is located.

Sain jo pienimuotoisia kananliha-oireita tästäkin, aivan elokuvan alkumetreille sijoittuvasta kohtauksesta. Naisesta, jonka DiCaprion roolihahmo Teddy kohtaa heti saarelle saavuttuaan. Tuo nainen noine utuisine silmineen vaikuttaa miltei riivatulta ja pelottavalta.

Martin Scorsese on osannut ohjatessaan luoda katsojan eteen hyvin mystisen ja karmaisevan ympäristön kaikkine roolihahmoineen, joka on kuin luotu tällaiselle elokuvalle. Elokuva kehittyy erittäin kiehtovalla tavalla ja minut leffa sai yllättymään, itse asiassa usemmankin kerran. Loppua kohden mentäessä en enää tiennyt, missä meni totuuden, unien tai jopa hallusinaatioiden raja, mitä uskoa ja mitä ei. Todella moniulotteinen ja ovelasti kuvioitu juoni, joka osoittaa Scorsesen kyvyt ohjaajana.

I already got goose bumps when looking at this scene at the very beginning of this film. This woman, whom DiCaprios character Teddy meets when he arrives to this mysterious island. This woman looks almost possessed and a bit creepy with her hazy eyes.

Martin Scorsese had made this mystic and spooky environment with all its characters in front of the viewer, which was like made for this kind of movie. The movie develops in a very challenging way and it gave me many suprises. When the movie started to reach the end I wasn't always able to say, where the truth was and where the dreams or even hallusinations started, what to believe and what not to believe. This movie is very complex and cunningly done and it shows how incredible Scorsese is as a director.

Leonardo DiCaprio on elokuvan pääosassa ja minä uppouduin hänen roolihahmoonsa niin lumoutuneena, että halusin loppuun saakka nähdä asiat hänen tavallaan. Ja niinkuin olen jo useammasta blogista saanut lukea ja niinkuin itsekin leffan aikana sain todeta, tämä on ehkä yksi DiCaprion uran suurimmista ja onnistuneimmista rooleista.

Leonardo DiCaprio was in the leading role in this film and I was so into his character that I wanted to see things his way until the very end. H is a capable and as many have already mentioned this is probably and by far one of the best roles he has ever played.

Myös Michelle Williams sai ihoni kananlihalle omassa roolissaan. Hän oli toisaalta hauras ja toisaalta pelottavan läpitunkevan oloinen nainen. Ihan hurjan hyvä roolisuoritus myös häneltä.

Michelle Williams was also remarkable in her role and got my skin once again on goose bumps. She was this fragile, yet this scary through piercing person and really, she is a very strong actress.

Elokuva oli myös visuaalisesti hiljentävää katseltavaa. Osa kohtauksista on melko voimakkaita ja naiskatsojille tämä elokuva voi osittain olla vaikeaakin katseltavaa, mutta jotain surullisen kaunista tässä elokuvassa siitä huolimatta on. Ja pitää myöntää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun todella huomasin nauttivani tämänkaltaisesta, psykologisesta thrilleristä, jossa oli ihan aavistus kauhuleffoille tyypillistä otetta. Mutta ihan vain hitunen, eli kyllä tämän voi mennä katsomaan sellainenkin ihminen, joka kiertää kauhuleffat kaukaa. Eihän tätä leffaa ole edes kategorioitu kauhuleffaksi.

This movie was also visually stunning and breath taking. Some of the scenes were very graphic and strong and perhaps a little difficult to watch, especially for women, but there was something sadly beautiful inside this movie. And I have to admit that this was the first time I really enjoyd this kind of psychological thriller, which even had just a hint of horror genre in it. But just a little bit, so even if you are not a fan of horror movies, you can go and see this film. It is not even categorized as horror movie, actually.

Shutter Island oli todella vaikuttava ja olen miltei kokonaan myyty. Muutama elokuvan sisällöstä löytyvä yksityiskohta näin omasta (äidin) näkökulmastani katseltuna vaivasi minua kuitenkin leffaa katsellessani sen verran, etten voi ihan täyttä viittä tähteä tälle antaa, vaikka miltei mieli tekisikin (eli siis pieni miinus tähtösten perässä tästä syystä). Mutta DiCaprio kyllä saa minulta täydet pojot!

This movie was very impressive and I was almost completely sold. But there were couple of things from my (being a mother) point of view that annoyed me so, that I cannot give this movie five stars, even though I almost feel I should (so this is why there is this tiny minus at the end of those five beautiful stars). But DiCaprio gets all the points from me!

*****-

Crazy Heart (2009)

Olen nähnyt viime päivinä niin monta mielenkiintoista elokuvaa, etten tiedä, mistä aloittaa. Mutta aloitettakoon nyt vaikka tästä.

I have seen so many interesting movies lately, that I don't even know, where to begin. But I will begin with this one.

Kävin sunnuntaina (juuri ennen Oscareita) katsomassa elokuvan Crazy Heart. Olin hiukan skeptinen leffaa kohtaan ja epäilin, että iäkkäästä country-muusikosta kertova elokuva saattaisi jopa kyllästyttää, ajatellen, että olen asunut yhdessä suurimmassa country-musiikin valloittamassa osavaltiossa jo kymmenen vuotta, enkä ole tänä aikana tuntenut suurtakaan vetoa tätä musiikin lajia kohtaan.

I went to see the movie Crazy Heart on Sunday (just before the Oscar gala). I was a little bit skeptic about this one though, it being a movie about an old country musician. I thought that this subject might actually bore me, me being a person, who has lived in one of the largest country music states for so long, never really falling for this type of music.

Mutta taas kerran sain huomata epäilykseni turhaksi. Tämä elokuva vei minut täysin mennessään. Vaikka leffa oli täynnä tuttua muusikon luomisen tuskaa, sitä valitettavaa alkoholin määrää ja satunnaista itsesäälissä rypemistä (kuulostaa hyvin pitkälti suomalaiselta elokuvan käsikirjoitukselta), antoi se minulle siitä huolimatta jotain uutta.

But once again I proved myself wrong. This movie took me for a full ride. Even though this is not at all a new subject with all the usual pain of creating something new, all that alcohol abuse and feeling sorry for oneself (this sounds a lot like a typical finnish movie screenplay), it still gave me something new.

Elokuva auttoi näkemään, kuinka vanha Bad Blaken kaltainen muusikkomieskin (Jeff Bridges) pystyy ja on oikeutettu rakastamaan itseään huomattavasti nuorempaa naista (Maggie Gyllenhaal), saaden osakseen myös kaivattua vastarakkautta. Elokuva auttoi myös näkemään, kuinka elämä usein heittelee meitä, eikä aina edes tarjoa sitä toivottua toista mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta elämä jatkuu ja kaikella on lopulta tarkoituksensa.

Jostain syystä näin elokuvassa myös tiettyjä yhtymäkohtia Mickey Rourken tähdittämän elokuvan The Wrestler kanssa. Yksinäinen vanha mies, epäonnea rakkaudessa, mitättömät välit jälkeläisten kanssa, alamäet ja se ainainen rakkauden kaipuu.

This movie helped me to see, how an old musician like Bad Blake (Jeff Bridges) can and is entitled to fall in love with a woman much younger than himself (Maggie Gyllenhaal) and is able and can feel to be loved in return. It also helped me to see, how our life often throws us around not always giving us those anticipated second chances. Even so our life goes on and has its meaning after all.

For some reason I felt that this movie and all the settings had something similar with the Mickey Rourke starred movie The Wrestler. Lonely old man, bad luck in love, non existing relationship with offspring, going downhill and all the longing for love.

--------------------------

Jeff Bridges sai roolistaan Oscarin, eikä suotta. Hän oli roolissaan puhutteleva, tuo raihnainen, väsynyt Bad Blake, joka tiesi itsekin, että elämä oli häntä jo viime vuosina kolhinut. Siitä huolimatta hän jaksoi yrittää ja välillä minulla oli tunne, että katsoin elokuvan sijaan musiikkipitoista dokumenttia tästä vanhasta miehestä. Sain myös huomata, ettei Jeff Bridges ole ainoastaan taitava näyttelijä, vaan hänellä on sen lisäksi myös äärimmäisen hyvä lauluääni!

Elokuvan musiikkipitoiset kohtaukset toimivat yllätyksekseni äärimmäisen hyvin ja suorastaan hämmästyin, kuinka jalkani polki leffasalin lattiaan biisejä kuunnellessani. Colin Farrell esiintyy myös muutamassa kohtauksessa ja täytyy sanoa, että tällä nuorella irkkukomistuksella on myös aivan järkyttävän upea lauluääni!!! Ja se kokonaisuus hiukan alaspäinsuunnatulla tummalla katseella, pitkillä hiuksilla, poninhännällä, ajamattomalla parralla ja korviksilla. Oi joi... ;-)

Ja voitteko kuvitella, tässä harkitsen jopa ostavani tämän elokuvan soundtrackin. Ei voi olla tosi! Enhän mä edes kuuntele countrya.

Jeff Bridges got an Oscar for this role, and for a good reason. He was appealing in his role. Being this already decrepit old, weary Bad Blake, who realized that his life had been a rough one lately. Still he continued going and at times I felt like I was watching a documentary of this old man rather than a movie. I also noticed that Jeff Bridges is not only a hell of a actor, he also has a beautiful voice!

For my suprise all the music scenes of this movie worked out fantastic and I was amazed how my feet were beating along the rhythm. Colin Farrell was also seen in a couple of scenes and I must say that this Irishman has also an incredible singing voice!!! And his overall appearance in this movie with the downward directed dark eyes, long dark hair in ponytail, the unshaved beard and earrings... Oh my... ;-)

And can you imagine this. I am also thinking about getting the soundtrack of this movie! Can't be true! I am not even a country music fan!

------------------------

Kaikenkaikkiaan Crazy Heart on hyvin lämminhenkinen, tosin hiukan melankolinen elokuva, joka tuo esille vanhan muusikkomiehen tarinan. Tarinan, joka voisi hyvinkin olla totta. Suosittelen tätä elokuvaa kaikille realistisen draaman nälkäisille.

All in all Crazy Heart is this warm, yet a bit melancholic movie, which brings alive a story of an old musician. A story, which could easily be true. I recommend this film to all you people who are thirsty to see realistic drama movies.

*****

The Wolfman

Ihan lyhykäisesti käyn läpi The Wolfmania, sen suuremmin juonta paljastamatta... ;-)

Pitkään odottamani ja hiukan jännittämämänikin elokuva The Wolfman (2010) on nyt sitten katsottu. Leffa, josta en osannut oikein etukäteen sanoa, että onko jopa hiukan liiankin jännittävä katsottava meikäläiselle.

Vaan eipä ollut, onneksi. Leffa oli mukaansatempaava, jännittävä ja ajoittain juuri sopivasti piinava tarina, joka piti otteessaan ihan mukavasti.

Ihmissusi tuotiin nyt hiukan uusiutuneena 2000-luvun katsojan eteen ja toteutus oli mielestäni ihan onnistunut. Ja mikä voisikaan olla otollisempi tälle ihmissusitarinalle kuin englantilainen pikkukylä, jossa jurot englantilaismiehet polttelevat piippua, istuvat hämyisissä pubeissa ja naulaavat ikkunansa ja ovensa täyden kuun aikaan.

Tapahtumien keskipiste on kuitenkin kylän laitamilla oleva, linnamainen kartano ja sitä ympäröivät metsä- ja peltomaisemat. Juuri sellainen riipivä kartano kuin kaikissa kunnon vampyyri- tai monsteritarinoissa. Pimeä, kolkko, täynnä eläinten päitä, pitkiä porrastasanteita ja hämähäkin seittiä. Paikka, jonne tämä äiti ei astuisi pimeän tullen mistään hinnasta...

Visuaalisesti tykästyin leffaan tosi paljon, mutta itse juoni, njaa. Pieni juonenkäänne jos toinenkin oli hiukan ennalta-arvattavissa ja leffa jälkeen minä en ollutkaan aivan niin hurmioitunut kyseisestä leffakokemuksesta, kuin olin etukäteen kuvitellut.

Benicio Del Toro oli ihmissuden roolissaan vahva, Anthony Hopkinsin rooli oli varsin mielenkiintoinen ja Emily Blunt hurmasi minut jälleen kerran, mutta jäin silti kaipaamaan vielä jotakin enemmän. Ehkäpä tämä leffa vaatisi toisen katsomiskerran, jotta aukenisi kokonaan.

Niin ja ehkä tuolloin uskaltaisin pitää molemmat silmäni auki myös niissä piinaavimmissa kohtauksissa, sekin saattaisi osaltaan auttaa asiaa... ;-)

Erityisesti tässä elokuvassa minua ilahdutti kuitenkin hän (hämmästyin itsekin, sillä Del Toron takiahan minä tätä leffaa menin katsomaan, oikeastaan...). Elokuvan naispääosassa nähdään Emily Blunt, yksi uusimpia suosikkinäyttelijöitäni. Tämä nuori nainen on jäänyt mieleeni sensuellina, säkenöivänä ja muuntautumiskykyisenä näyttelijänä. Ja huomaan odottavani hänen jokaista uutta rooliaan suurella mielenkiinnolla.

Suosittelenkin katsottavaksi esimerkiksi elokuvan Sunshine Cleaning, joka oli elokuvista se ensimmäinen, jonka aikana huomasin tuumaavani, että hetkinen, kukas tämä nainen on?

Ihanan säkenöivä, uusi kasvo valkokankaalla, josta takuulla kuulemme vielä!

Niin ja itse The Wolfman, se saa minulta kokonaisuudessaan tähtösiä tämän verran:

*** (ja pieni plussa perään)

An Education

Latinan kirja vai illallinen jazz-ravintolassa, ranskaa vai Ranskaan, koulutus vai avioliitto?

P.S. Pienimuotoinen spoilerivaroitus... ;-)

Siinäpä pohdittavaa 16-vuotiaalle Jennylle (Carey Mulligan), joka elää varsin tyypillisen oloista koulutytön elämää 1960-luvun Lontoossa.

Hän on eloisa ja lahjakas teinityttö, joka käy paikallista tyttökoulua, opiskelee ahkerasti latinaa, mielii isänsä taivuttelun johdosta Oxfordiin, taitaa ranskan salat ja tapailee tylsän oloista Graham-poikaa.

Kunnes tämä mies tulee kuvioihin ja saa Jennyn pään sekaisin. Tämä tyylikkään oloinen kaveri on nimeltään David Goldman (Peter Sarsgaard) ja hän on (kuten kuvasta näkyy) huomattavasti Jennyä iäkkäämpi.

Kaikki Jennyn edessä oleva pyöritys saa alkunsa viattomasta autokyydistä, johtaen hämyisistä jazz-baareista aina...

... Pariisin taivaan alle.

David tarjoaa Jennylle mahdollisuuden täysin toisenlaiseen, tapahtumarikkaaseen ja jännittävään elämään kilparadoilla, huutokaupoissa, konserteissa, jazz-baareissa, Oxfordissa, ja niin, jopa Pariisissa.

Ei enää Grahamia, ei latinan pänttäämistä, ranskaa tai edes koulua. Mitä koulutuksesta, jos sinulle avautuu mahdollisuus kaikkeen tähän?

Nuoren naisen elämä on käännekohdassa ja hän on pian suurien valintojen edessä. Mihin kaikki tämä lopulta johtaa, se voi yllättää katsojankin.

An Education (2009) on kivunnut vuoden 2010 Oscar-ehdokkaaksi kolmessa eri kategoriassa.

- paras elokuva
- paras naispääosa
- paras sovitettu käsikirjoitus

Elokuvan nuori tähti Carey Mulligan yllättää raikkaalla ja elämänmakuisella roolillaan. Hänessä yhdistyy nuoren tytön viattomuus ja avoin katse tulevaisuuteen, mutta hän tuo roolissaan myös erityisen hyvin esille sen, miten nuori naisen alku on vielä niin kovin elämän vietävissä tai kuinka 60-luvun Englannissa nuoren naisen on kohdattava lopullinen vastuu omasta elämästään ja valinnoistaan.

Peter Sarsgaard voi sen sijaan herättää roolissaan myös negatiivisia tuntemuksia. Hän on tuo elokuvan iäkkäämpi mies, mies, joka viettelee nuoren koulutytön. Häpeilemättä ja julkisesti, vietellen siinä sivussa myös tyttöpahasen vanhemmat.

Elokuva on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä draama, joka saa pohtimaan nuoren ihmisen valintoja, haaveita ja päätöksentekokykyä hiukan lyhyemmän linssin läpi. An Education ei arastele tuoda esille myöskään sellaisia nuoren naisen elämään liittyviä seikkoja, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan usein unohdetaan.

Aivan kuin me itse emme koskaan olisi olleet nuoria, etsineet itseämme, tehneet vääriä valintoja, poltelleet tupakkaa kahviloissa, lintsanneet tunneilta, tirskuneet tyttökavereiden huomattavasti iäkkäämmille poikakavereille (believe me, monella minunkin teinivuosien kaverillani oli eri vanhoja "poikaystäviä"), seikkailleet itsekin sun missä tietymättömillä teillä jne. jne.

Ehkä juuri nämä seikat tekevät elokuvasta myös käsikirjoitukseltaan Oscarin arvoisen, vaikkakin taas kerran nainen (tai nuori teinityttö) on lopulta se, joka kärsii.

Elokuva herätti minussa sekä viehätyksen että iljetyksen tunteita. Elokuvan nuori tähti Mulligan ihastutti minua. Hän oli roolissaan juuri niin kupliva, fiksu, toiveikas ja elämäniloa hersyvä sekä toisaalta sinisilmäinen tai päätöksissään ontuva kuin kuka tahansa 16-vuotias.

Mielestäni hän onkin perustellusti ansainnut Oscar-ehdokkuutensa suorituksellaan, vaikkakin samassa kategoriassa hänen kanssaan on kilpailemassa muutama HYVIN vahva näyttelijätär.

Sen sijaan minun oli ajoittain hi-ve-nen vaikea seurata elokuvan päähenkilöiden suhteen kehittymistä ja itse asiassa muutama kohtaus sai minut naurahtamaan kuivasti, ei niinkään ihastuksesta, vaan enemmänkin vihastuksesta. En vain henkilökohtaisesti tiedä juuri mitään sen kuvottavampaa näkyä kuin tämä: nuori tyttö on vähäpukeisena itseään huomattavasti vanhemman, riskinoloisen ja karvaisen miehen ahnaiden silmien edessä, kaikessa viattomuudessaan ja fyysisessäkin hauraudessaan.

Ja entäs sitten se banaani-kohtaus! Yöööök!

Mutta siis, kaikin puolin katselun arvoinen ja taas kerran hyvin mielenkiintoinen draamaelokuva, joka olisi ehkä sinunkin syytä katsoa ennen niitä Oscareita ;-)


****

Whip It

Whip It (2009) on monista elokuvarooleistaan tutuksi tulleen Drew Barrymoren esikoisohjaus, jossa hänellä itselläänkin on pieni sivurooli.

Elokuva kertoo mukaansatempaavalla ja tyttöenergiaa uhkuvalla tavalla teksasilaisessa Bodeenin pikkukaupungissa asuvasta nuoresta tytöstä, Bliss Cavenderista (Ellen Page), joka on kyllästynyt elämäänsä samoissa ympyröissä. Ellen on 17-vuotias nuori naisenalku, joka etsii vielä itseään ja paikkaansa tässä maailmassa.

Hänen äitinsä Brooke (Marcia Gay Harden) on entinen kauneuskilpailu-addikti, joka pyrkii saamaan tyttärensä samalle polulle. Bliss ei kuitenkaan ole täysin varma, ovatko hyväntekeväisyystilaisuudet tai kauneuskisat häntä varten.

Parhaan ystävänsä Pashin (Alia Shawkat) kanssa he lähtevät salaa Austiniin, jonne he menevät katsomaan naisten Roller Derby-liigan matsia.

Bliss ihastuu heti tähän aggressiiviseen ja vauhdikkaaseen lajiin, sillä seuraamuksella, että on kohta itsekin joukkueen riveissä. Kovettamalla itsensä ja valehtemalla ikänsä, tosin.

Blissistä tulee Babe Ruthless, joukkueen nopein luistelija. Aiemmin voitoista piittaamaton ja varsin aggressiivinen ryhmä-rämä muuttaa suuntaa ja kohta he jo taistelevat koko liigan mestaruudesta.

Harjoitusten ja kisojen välillä Bliss ihastuu, jää kiinni valehtelusta (useaankin otteeseen), riitaantuu perheensä kanssa, muuttaa väliaikaisesti joukkuekaverinsa luokse, tuntee olonsa rakkausrintamalla petetyksi ja käy läpi varsin tuttuja, teini-ikäisen elämään liittyviä vaiheita.

----------------------------------

Ellen Page ihastuttaa raikkaalla ja nasevalla roolillaan. Hän vaikuttaa aina niin sanavalmiilta ja kypsältä tyttöseltä, enkä voi olla ihailematta hänen työskentelyään valkokankaalla.

Mitähän tästä pian 23-vee täyttävästä tyttösestä vielä tulee?

Drew Barrymoren esikoisohjaukseksi elokuva on onnistunut kokonaisuus, joka todistaa, että hän on kykenevä työskentelemään myös kameran toisella puolella.

Minusta oli kuitenkin erityisen viihdyttävää katsella elokuvaa, jossa tytöt ovat koviksia, silmissä rajut meikit, iholla tatuointeja, mielessä pintaan kohoavia aggressioita ja veemäistäkin asennetta!
Leffa palautti mieleeni väläyksiä omasta nuoruudesta ja ajasta, kun piti mukamas kapinoida, kun etsimme vielä itseämme, karkailimme kotoa ja teimme kaikenlaisia kolttosia, me tytötkin!

Whip It on tyttöenergiaa uhkueassaan ja vauhtia unohtamatta kuitenkin myös kuvaus siitä, kuinka perhe on aina perhe. Kuinka vastoinkäymisistä huolimatta teini-ikäinenkin voi tulla toimeen vanhempiensa kanssa ja vielä edelleen tarvitsee heitä, vaikka se saattaakin tuossa iässä olla ajoittain vaikea myöntää.

Ja pitää nyt vielä mainita Teksasissa itsekin asuvana, että Bodeenin kaltaisia pikkukaupunkeja on yhä edelleen. Niissä elämä on kuin suoraan elokuvasta kauneuskisoineen, hyväntekeväisyystilaisuuksineen ja pienine bar-b-que jointteineen. Eivätkä elokuvan roller skate radatkaan ole kadonneet minnekään. Tyttären koulurepussakin on usein koulusta saatuja alennuskuponkeja läheiselle roller skate-radalle. Mutta järjestetäänkö täällä elokuvan roller skate derby liigan kaltaisia kisoja, siitä en ole satavarma.

Tämä elokuva voisi siis hyvinkin olla ote nykyteinin elämästä teksasilaisessa pikkukaupungissa. Jossa pellot avautuvat ympärillesi loputtomina ja joissa teinitytöt käyvät tienaamassa pikkurahaa paikallisissa ketju-ravintoloissa, karkailevat viikonloppuisin Austiniin, Houstoniin tai Dallasiin ja missä pojilla on heinänkorsi hampaiden välissä, ajavat rämillä 50-luvun autoilla tai pick-upeilla ja soittavat indie-rock bändissä, harjoitellen naapurin pojan autotallissa.

***

Up in the Air

Mies, matkalaukku, lentokone ja seuraava kohde.

Tässä ote kyseisen elokuvan päätähden arjesta.

Monessa blogissa, kuten mm. Päivin ja Sooloilijan sivuilla on jo ollutkin juttua tästä elokuvasta, mutten malttanut olla tästä kuitenkaan kirjoittamatta. Olin nimittäin minäkin tosi positiivisesti yllättynyt, vaikka osasin kyllä hiukan jo aavistella varsin tyydyttävää elokuvakokemusta kaikkien lukemieni kriitikko-arvostelujenkin perusteella.

Up in the Air (2009) kertoo keski-ikäisestä Ryan Binghamista (George Clooney), omasta näkökulmastani melko tyypillisestä amerikkalaisesta tiuhaan tahtiin matkustelevasta business-miehestä, jonka elämä koostuu pitkälti lentokoneissa istumisesta, hotellihuoneesta toiseen kirjautumisesta ja neuvotteluista toiseen etenemisestä, eri kaupungeissa, eri osavaltioissa.

Ryan kiertää työkseen ympäri Yhdysvaltoja toimien asiantuntijana, jonka vastuualueeseen (ikävä kyllä) kuuluu laskusuuntaisen talouden kolhimien, erikokoisten ja -näköisten yritysten työntekijöiden irtisanominen.

Paska homma, joka on siis elokuvassa ovelasti siirretty erilliselle konsulttifirmalle. Oih, miten ihana ajatus, että joku täysin tuntematon heppu, jostain täysin tuntemattomasta konsulttifirmasta tulee iskemään sulle heippa vaan-pakettia kouraan!

Hän saa siis kohdata työssään paljon negatiivisuutta, pettymystä, surua, katkeruutta ja vihaa. Hän puolestaan koettaa saada irtisanotut työntekijät näkemään tilanteensa toisessa valossa. Mahdollisuutena, uutena alkuna. Tässä kohtaa hän tietenkin kohtaa varsin vaihtelevia reaktioita, muttei tämä juuri Ryanin mieltä kohahduta.

Hän nimittäin rakastaa työtään ja elämää matkan päällä. Hän nauttii itsenäisyydestään eikä juuri kaipaa kotiin.

Hänen suurin tavoitteensakin tuntuu liittyvän pitkälti elämään "ilmassa", hän nimittäin havittelee 10 miljoonaa AA:n lentomailia, etappia, jonka vain kuusi ihmistä on ennen häntä saavuttanut.

Mutta sitten, jokseensakin salakavalasti, Ryanin elämässä alkaa tapahtumaan pientä käännettä. Ryan nimittäin tapaa Dallasin työmatkallaan tämän upean naisen, Alex Goranin (Vera Farmiga), joka on kuin naispuolinen kopio Ryanista.

Alex on itsenäinen liikenainen, hän haluaa nimenomaan casuaalin ja vapaamuotoisen suhteen, eikä missään nimessä halua kahlita Ryania eikä itseään.

Nämä kaksi tapailevat toisiaan satunnaisesti ja lähinnä silloin, kun heidän kiireiset aikataulunsa käyvät yksiin. Ja tämähän sopii poikamieselämästään nauttivalle ja avioliittoa kauhistelevalle Ryanille paremmin kuin hyvin.

Vaan onko asia lopulta sittenkään niin yksiselitteinen?

Kun Ryan työnsä kautta tutustuu firmansa uuteen lupaukseen Natalie Keeneriin (Anna Kendrick), hän huomaa tämän nuoren naisen tiukkojen kysymysten ja Ryanin elämäntyylin kritisoinnin jälkeen pohtivansa elämäänsä ja suhdettaan vakiintumiseen uusin silmin. Hän huomaa yhtäkkiä nauttivansa Alexin seurasta enemmän kuin olisi koskaan uskonutkaan ja tajuaa kaipaavansa elämäänsä jotain pysyvämpää.

Mutta haa, tässä kohtaa tulee leffan juonessa mainio ja ainakin minua henkilökohtaisesti kutkuttava käänne ;-)

Jonka säästän sinulle itsellesi koettavaksi.

Pitää vielä mainita Up in the Airin näyttelijäkaksikosta, etten itse en ole koskaan kuulunut erityisesti George Clooneyn ihailijoihin ja olenkin usein huomannut kummastelevani, että mitä tuossa miehessä on sellaista, mitä minä en näe, enkä hoksaa? No joo, onhan hän toki komea mies, mutta siis, riittääkö se aina? Tässäkin elokuvassa George Clooney on roolissaan todella uskottava ja pidin hänen roolihahmostaan, mutten edelleenkään ole täysin lämmennyt itse Clooneyhin noin niinkuin yleisellä tasolla.

Sen sijaan elokuvan naispääosassa esiintyvässä Vera Farmigassa on minusta jotain lumoavaa. Olen aina ihaillut erityisesti hänen silmiään ja tuota hänen porautuvaa, terävää katsettaan. Ollapa itselläkin noin voimakkaat ja paljon puhuvat silmät!

Ja pakko myöntää, että Clooney ja Farmiga olivat valkokankaalla erittäin sulavannäköinen- ja oloinen pari ;-)

Up in the Air on elokuva, joka on ajankohtainen ja tarjoaa katselun arvoisen kokemuksen sekä nais- että mieskatsojille. Oma miehenikin tuossa juuri harmitteli, kun ei päässyt katsomaan tätä leffaa kanssani ja sanoi menevänsä katsomaan sen lähiaikoina yksin. Ja voin sanoa, että tällainen kommentti mieskolaiseltani on AIKA harvinainen!

Ehkäpä hän arvelee pystyvänsä samaistumaan elokuvan reissaavaan päähenkilöön. Pelottava ajatus!

****

2010 katsomani leffat

Tähän postaukseen päivitän kaikki 2010 vuoden aikana näkemäni elokuvat.


8 päivää ensi-iltaan (***)
Alice in Wonderland (***)
Amelia (***)
An Education (****)
A Single Man (****)
Avatar (****)
Brothers (***)
Cat in the Hat (***)
Coco before Chanel (****)
Coco Chanel (****)
Crazy Heart (*****)
Did You Hear About the Morgans? (**)
Dirty Pretty Things (****)
Eemelin viimeiset metkut (****)
Eläville ja kuolleille (***)
Extract (***)
Fame (*)
Goya's Ghosts (***)
Heinähattu ja Vilttitossu (****)
How to Train Your Dragon (****)
Ilonen talo (***)
Incendiary (***)
It's Complicated (***)
Kauas pilvet karkaavat (****)
Kaksipäisen kotkan varjossa (***)
Kielletty Hedelmä (***)
Leap Year (***)
Miehet jotka vihaavat naisia (****)
Mies vailla menneisyyttä (****)
Nine (***)
Parenthood (***)
Precious (****)
Rock'n'Roll Never Dies (*)
Rööperi (**)
Saippuaprinssi (**)
Seraphine (****)
Sherlock Holmes (***)
Shutter Island (*****-)
Sibelius (***)
Time Travelers Wife (***)
The Blind Side (***)
The Freedom Writers (****)
The Hurt Locker (****)
The Imaginarium of Doctor Parnassus (***)
The Invention of Lying (**)
The Last Song (**)
The Last Station (****)
The Other Man (**)
The Runaways (***)
The Wolfman (***+)
Tyttö ja kettu (****)
Tyttö joka leikki tulella (****)
Unna ja Nuuk (**)
Up in the Air (****)
Varjoja paratiisissa (****)
Whip It (***)
Who is Chris Rockefeller (***)